Turku Brevet

Turku Brevet
This is certainly the most under-utilized tourist path ever, just imagine the possibilities... Come see the exquisite nature path between Fiskars and Kisko! Marvel the intricate rock formations and gravel! You’ve never seen gravel like this! Size of your fist, spread everywhere, rolling freely under your tires!
— Väsyneet pyöräilijät välillä Fiskars-Kisko

Mitäpä en tekisi hyväntekeväisyyteen!

Kapuan hyväksi on tullut tehtyä kaikenlaista ja viimeisin idea oli, että keräänpä rahaa kärsimyksiä vastaan. 50 eurolla ajan 100 kilometriä, 125 eurolla 200 kilometriä ja 200 eurolla 300 kilometriä, kunhan vaan lahjoituksen yhteydessä mainitsee "brevet-haaste". Rahaa tuli, pykälän verran yli 125 euroa, jolloin alettiin pohtimaan, että mikähän se hyvä reissu oisi.

Ehdotin itse alkuun jotain luuppia, mutta kaveri ehdotti, että entä jos mennään vaan yhteen suuntaan ja tullaan junalla takaisin. Jostain kumpusi idea mennä kuninkaantietä Turkuun ja junalla takaisin ja netistä löytyikin erilaisia reittejä ja variaatioita ihan tarpeeksi.

Alkujaan reitti oli 270 kilometriä...

Alkujaan reitti oli 270 kilometriä...

Haasteitahan kaikki kaipaavat

Ensimmäinen yllättävä haaste olikin mallia Valtion Rautatiet. Vain tietyissä IC-junissa voi kuljettaa pyörää ja niihinkin oli ostettava liput etukäteen. Häiritsevintä asiassa oli, että pyöräpaikat eivät ole spesifisesti InterCity-junien juttu vaan ainoastaan tiettyjen sellaisten. Aikatauluista piti siis juna kerrallaan sorvata läpi mihin ne pyörät saisi mahtumaan.

Päivämääräksi eeppiselle brevetille sovittiin eräs lauantai - sopivasti firman kesäjuhlien jälkeen koska silloinhan ihminen on tunnetusti ns. tikissä ja valmiina koviin suorituksiin. Onneksi tätä ei tarvinut lähteä kokeilemaan, sillä ajokaverilla iski viikkoa ennen reissua kitarisojen exit stage left -operaatio ja kyseisenä viikonloppuna etelä-suomeen iski sellainen myrsky, että taksissa istuessa tuli mietittyä lyökö sade tuulilasin sisään. Tuulikin näytti jotain 10m/s ja puhalti lännestä, eli sellainen märkä, vastatuuleen ajettu 270 kilometriä kuulosti juuri sopivalta. Mutta joo, kaveria eikä sen kitarisoja jätetä, joten siirsimme brevetin toiseen kertaan. VR:ltä ostetut liput taas sai unohtaa. Eiköhän niillä penkeillä joku istunut.

Uusi päivä koitti ja klo 4.30 lähtö tarkoitti nättejä maisemia!

Uusi päivä koitti ja klo 4.30 lähtö tarkoitti nättejä maisemia!

Uusi Yritys!

Muutama viikko siinä vierähti ja brevettiä tohti ehdottaa uudestaan. Säätä tarkkailtiin, junia etsittiin ja lopulta löytyi sopiva sunnuntai-päivä. Ainoa haaste oli se, että viime kerralla idea oli ajaa tuo 270 kilsaa klo 6 - 20.30 välisenä aikana, jolloin Turun päässä kerkeäisi juuri tuohon viimeiseen junaan missä pyöriä vielä sai kuljettaa.

Sunnuntain osalta haaste olikin, että tuo viimeinen pyöräystävällinen IC-juna lähtikin jo 18:30, eli lähtöä pitäisi vielä hieman aikaistaa. Ei se mitään! Lähtö siis klo 4.30 sanomatalon kulmalta!

Kruisailu Helsingissä neljän aikaa aamulla oli kiehtova kokemus - jengiä oli kaduilla isoja määriä, suoraan baarista tulleita ja menossa kotiin nukkumaan tai jatkamaan meininkiä rannoille. Tuli omat teknoiluajat mieleen ja tuli vahvasti mieleen se fiilis mikä aina bileiden jälkeen tuli kun käveli aamuyön pikkutunteina lämpimässä kesäsäässä himaan ja kaikki oli just niin oikein kuin pitikin.

Haaveiluni murskautui tai vähintään kolhiintui noin 12 sekuntia yli puoli neljän, jolloin kurvasin sanomatalon kulmalle ja huomasin, että olin unohtanut juomapullot jääkaappiin. Pohdin hetken aikaa, josko vain ostaisin pari juomapulloa jostain kaupasta, mutta eihän ne mitään bidoneja ole ja hyppisivät varmaan ekassa mutkassa telineistä ulos, saatika sitten, että niistä olisi helppo juoda lennossa.

Kaverin tullessa mestoille ilmoitin, että minäpä hyppään taksiin ja haen pullot samalla kun kaveri venttailee toimistollamme Helsingin ytimessä. Tuli siinä tehtyä pari havaintoa: A) Helsingin keskusta on aamuyöllä aivan järkyttävän sotkuisessa kunnossa ja B) koko keskusta kuolee aika tarkkaan noin 4.50 jolloin kaduilla ei näe enää ristin sielua.

Silloin kun alla oli vasta joitain kymmeniä kilometrejä.

Silloin kun alla oli vasta joitain kymmeniä kilometrejä.

Matka voi alkaa!

Noniin. Taksilla edestakaisin, pullot kainalossa ja matka voi alkaa. Kello oli jotakuinkin 5.30 eli tunti myöhässä matkaan, mutta sitä tai sen vaikutusta aikatauluun ei oikeastaan sen enempää pohdittu.

Reitti kruisasi alkuun aika tarkkaan rannikkoa pitkin Espoon perälle saakka - oli hauska katsella aamu-usvan nousua merestä ja sitä miten kaikkialla oli aika hiirenhiljaista. Välillä tuli vastaan jotain koiranulkoiluttajaa mikä sai tuntumaan siltä, että kello olisi jotain 8-9, kun todellisuudessa se oli kuitenkin vasta pykälän yli kuusi aamulla. Espoon puolella vastaan tuntui tulevan vuoronperää joko venelaitureita ja pursiseuroja, jota sitten seurasi joku selkeästi oma pikku rantayhteisö, joka muodostui joko omakotitaloista tai jostain Aurinkolahden kaltaisesta tiukkaan rakennetusta kommuunista. Vasta kun päästiin Espoosta ulos alkoi tuntumaan siltä, että tästä se matka alkaa, mutta samalla mieleen myös hiipi se, että jossain määrin ahdistavaa ajaa silleen, että päämääränä on kuitenkin ehtiä siihen 18.30 junaan.

Stoppi Siuntion kupeessa.

Stoppi Siuntion kupeessa.

Svartå Bruk

Svartå Bruk

Alun etapit meni aika hyvällä vauhdilla - edessä oli Kirkkonummea, Siuntiota ja paikkoja vilisi hyvällä tahdillä. Ennen Fiskarsia tuli taas vähän pohdittua sitä aikataulua, oltiin katseltu jotain 23km/h keskaria pausseineen, mutta valitulla reitillä tuli kaikenlaista hiekkatietä vastaan mikä kuitenkin laski sitä keskaria. Kaverilla alkoi nousut tuntumaan räpylässä ja matkaa kuitenkin vielä oli.

Nousut painaa vaikka ne ihan hyvin meneekin.

Nousut painaa vaikka ne ihan hyvin meneekin.

Fiskarsissa pidettiin eka kunnon paussi - syötiin ja istuskeltiin tunti ja pohdittiin, että ehkä tässä kandee tehdä varman päälle, unohtaa Raaseporin lenkki ja mennä suoraan luoteeseen kohti Saloa. Tällä tavoin eteen saa tulla kaikenlaista mäkeä sun muuta tuskaa, mutta keskari voisi laskea ja tarpeen tullen junaan voi hypätä Salostakin. Funtsin tosin, että se ei sinänsä kävisi, koska silloin mittarissa ei olisi haasteen vaatimaa 200 kilometriä.

Karttaa katseltiin ja mielenkiintoisimmalta näytti vetää metsätietä pitkin joka yhdisti Fiskarsin ja Kiskon kirkonkylän, jota pitkin päätyisi tielle 186, jota pitkin taas pääsisi näppärästi Saloon.

 

 

Graa-graa-graavel!

Metsätiestä ei osannut sanoa millaista se on. Epäiltiin soratietä, mikä tähän mennessä oli ollut ehkä se tuskaisin vaihtoehto, varsinkin kun molemmilla oli pitkälti slicksit renkaat alla. Noh, lähdettiin siitä, kurvattiin Von Julinintien nousuun, siitä tiukka oikea metsätien pätkän alkuun... ja sehän oli helvetinmoista soraa jo siitä lähtien.

Laitetaanko gravelia sun graveliin?

Laitetaanko gravelia sun graveliin?

Sisäinen voimaeläimeni.

Sisäinen voimaeläimeni.

No siitähän se ajatus sitten lähti. Tää 20 kilsan pätkä olisi sellainen Crecyn taistelu, ettei mitään rajaa. Tosin mehän oltiin siis englantilainen pitkäjousi ja sora oli sitä genovalaista jalkajousiainesta.

Tie oli täynnä sellaista puolikkaan kämmenen kokoista kiviröpelöä, välillä siten ettei tieltä löytynyt tuumaakaan tasaista pintaa. Tie meni edestakas, ylös ja alas. Ylämäen tullessa oli vaan pakko alkaa tempomaan niin paljon kun lähti, että itse mäessä olisi edes jotain apuja ylös. Alamäessä taas pyörät luisti minkä kerkesi ja välillä oli vaan paras antaa laskea ja kuvitella olevansa jossain lumilaudan päällä. Jossain vaiheessa tässä pyörän keskiön osat sanoi itsensä irti ja koko loppureissun ajan sain kuunnella rytmistä tikitystä kadenssin tahtiin, mikä varsinkin näillä Fiskarsin metsäpoluilla oli ajaa meikäläisen hulluuden partaalle. Loppureissusta taas rakastin sitä ääntä.

Kenen tämä sora on ja miksi se on täällä?

Kenen tämä sora on ja miksi se on täällä?

Noh... 20 kilsaa soraa ja jossain vaiheessa todettiin, että taidettiin selvitä. Ei enää nimismiehen nyppylää, hampaita tärisyttäviä laskuja tai epämääräisiä, kitkattomia nousuja. Asfaltti renkaan alla tuntui siltä kun sellaisella olisi viimeksi ajellut joskus vuosia sitten. Oikeastaan tästä pisteestä eteenpäin nousut ei enää omalla kohdalla tuntunut miltään, koska asfaltilla on sentään pitoa.

30 kilsaa Kiskosta ja oltiin Salossa ja pikkuhiljaa pystyi toteamaan, että eiköhän me sinne junaan keretä ihan näppärästi. Salossa pienet stopit ABC:llä ja viimeinen 60 kilsan pätkä Turkuun sai alkaa.

Oli pakko ottaa kuva miltei koko matkan ajan jatkuneesta laadukkaasta pientareesta. Juuri sopivan levyinen ettei valkoisen viivan toiselle puolelle tule mitään asiaa ja asfalttilaatu täsmälleen samaa kuin autojen ajoradallakin. Todella nautittavaa ja esimerkillistä menoa. Kyllä kelpasi ajaa!

Oli pakko ottaa kuva miltei koko matkan ajan jatkuneesta laadukkaasta pientareesta. Juuri sopivan levyinen ettei valkoisen viivan toiselle puolelle tule mitään asiaa ja asfalttilaatu täsmälleen samaa kuin autojen ajoradallakin. Todella nautittavaa ja esimerkillistä menoa. Kyllä kelpasi ajaa!

Turkuun!

Se varsinainen final countdown olikin sitten tämä Turun etappi. Kaveriin iski oikeastaan yhdistelmä kaikenlaista pahaa:

  • Jumiutuneet niskat joka teki eteenpäin katselusta mahdotonta
  • Päänsärky
  • Nousujen teurastamat jalat
  • Säämiskärasvan puute, jonka myötä takamus hankautui sinne vaippapaviaanin asteikolle

Kaverin näkökenttä oli pitkälti tuo mitä ylemmässä kuvassa näkyy ja kuulemma oman pyörivän eturenkaan tuijotus puoli tuntia yhtä mittaa samalla kun maa vilistää sen alla eteenpäin on kuulemma äärimmäisen hypnotisoivaa.

Loppumatkan keskivauhti tippui tippumistaan ja sitä huomasi suorittavansa jatkuvaa mentaalimatikkaa siitä mikä keskinopeuden pitäisi olla, että junaan keritään. Viimeiset muistikuvat on siitä, että matkaa oli jäljellä 10 kilsaa ja aikaa puoli tuntia, mutta vauhti oli aika tasainen 25km/h suurimman osan ajasta, joten ihan massiivista huolta ei kerennyt heräämään. Silti, taukoja pidettiin ja ajaminen ei kaverilla ollut sitä suurinta herkkua noiden viimeisten kymppien aikana.

Turkuun saapuminen tuntui lopulta sairaan siistiltä. Oma pyörä piti sellaista meteliä, että kaikki tajusi väistää katsomatta taakse koska kuulivat, että jotain sieltä tulee kuitenkin. Turussa kruisailu oli ihan hauskaa ja lopulta asemalle saapuminen siisteintä ikinä.

Asemalla joku vanhus ei meinannut millään uskoa, että oltiin tykitetty Helsingistä asti ja itsellä olo oli sellainen, että siitä olisi voinut vielä jatkaa ja kuroa jonkun 300 kilsan lenkin aikaan. Oman kroppansa on oppinut jo aika hyvin tuntemaan ja kun nousutkaan ei ole ihan älytöntä tuskaa niin onhan tämä pyöräily ihan mukavaa puuhaa!

Kiitoksia kaikille lahjoittaneille, jotka mahdollistivat tämän brevetin. Katsotaan jos näitä tehtäisiin syksyllä lisää!

Mut hei, junaan kerettiin ja jäi vielä 12 minuuttia aikaa!

Mut hei, junaan kerettiin ja jäi vielä 12 minuuttia aikaa!

Lopullinen reitti olikin 220km kun päätettiin mennä Fiskarsista suoraan luoteeseen kohti Saloa.

Lopullinen reitti olikin 220km kun päätettiin mennä Fiskarsista suoraan luoteeseen kohti Saloa.