Retkeily, KiipeilyReko Ukko

Coire an t-Sneachda, Cairngorms

Retkeily, KiipeilyReko Ukko
Coire an t-Sneachda, Cairngorms
Kohtalaista ylä- ja alamäkeä oli luvassa

Kohtalaista ylä- ja alamäkeä oli luvassa

Snow and hail showers, gale force winds... good.
— Perinteinen skotlantilainen talvisäätiedotus

Vuoden 2014 alussa Oxford Brookesin kiipeilykerho järkkäsi viikon pituisen talvikurssin Cairngormsilla, skotlannissa. Mulla on jääkiipeilyä kohtaan ollut aika välinpitämättömiä fiiliksiä, se ei ole juurikaan ikinä kamalasti sytyttänyt, mutta toisaalta talvivaellukset, pienet mikstailut siellä täällä ja köysistössä liikkuminen on taas asioita, jotka innostaa.

Tämän seurauksena ajattelin, että lähdenpä porukan messiin sellaiselle yleiselle kurssille - saa samalla nähdä Cairngormsit oikeassa elementissään ja varmaan siitä saa hyvän seikkailun tikattua. Reissu oli myös aika halpa, Brookesin porukat sponssasi reissubussin ja matkaan lähti meikän lisäksi neljä muuta, kaikki Brookesin kiipeilyseurasta. Itsehän edustin Oxfordin yliopiston kiipeilyporukkaa, mutta matkasta selvittiin silti ilman sen kummempia parkkipaikkatappeluita.

Tarkoitus oli opetella kaikenlaista talven perusmeininkiä - lumiluolien rakennusta (jos tarvisi äkisti suojaa), itsensä pysäyttämistä jäähakun kera erilaisissa kaatumistilanteissa, varmistamista köydellä eri tavoin ja erilaisista ankkureista, kartanlukua ja suunnistusta huonoissa olosuhteissa ja yleistä selviytymistä vaihtelevissa olosuhteissa. Tätä kaikkea kyllä saatiin!

Nousu Coire an t-Sneachdaan, joka on onsilojäätikkö Cairngormsin ytimessä

Nousu Coire an t-Sneachdaan, joka on onsilojäätikkö Cairngormsin ytimessä

Matkalla ylös

Pääosa treenistä tapahtui Coire an t-Sneachdassa, joka on noin 4 kilometrin päässä Cairngormsin hiihtokeskuksen parkkipaikasta. Matka paikalle vie noin 45-60 minuuttia hyvässä kelissä, mutta talvella sinne talsittiin joku 90 minuuttia. Reissu on jatkuvaa ylämäkeä ja nousua matkalle kertyy noin 800 metriä, joten kerrospukeutumisen kanssa sai olla tarkkana.

Brittilän luonnonpuistot on jännä tapaus - maassa on niin paljon ihmisiä, että jokaiseen niistä pääsee aika helposti eikä sitä välttämättä tarvi kamalasti suunnitellakkaan. Luonto kuitenkin yllättää monet ja esim. tuo matka Coire an t-Sneachdan ja parkkipaikan välillä on sellainen, missä on sattunut ja tapahtunut vähän kaikenlaista. Kova keli on väsyttänyt monet ja pahimmillaan ruumiita on noudettu 30 minuutin päästä parkkipaikalta. Osittain illuusiota helppoudesta paluun suhteen ylläpitää se, että tuolla noin 1300 metrin korkeudessa se lumeton skotlanti paistaa kattavasti suoraan edessä, mutta silti niin kaukana.

Porukkaa treenaamassa Fiacaill a' Choire Chaisin juurella

Porukkaa treenaamassa Fiacaill a' Choire Chaisin juurella

Päivän tilanne oli hyvä tsekata ennen kuin lähti ylös - täysin siihenkään ei voinut tosin luottaa

Päivän tilanne oli hyvä tsekata ennen kuin lähti ylös - täysin siihenkään ei voinut tosin luottaa

Skotlantilainen sää

Oli aika vaihtelevaa - jos parkkipaikalla satoi lunta, oli se muuttunut rännäksi ja jäiseksi lumeksi tasangon alle noustessa.  Kuoritakille jäänyt vesi jäätyi ja loi päälle kevyen panssarin, joka ei menoa haitannut, mutta tuntui hassulta.

Annoin nenäni olla ulkona, mutta kaikkien muiden piti pysyä visusti sisällä

Annoin nenäni olla ulkona, mutta kaikkien muiden piti pysyä visusti sisällä

Talvivarusteiden luoma eristys tuntui hassulta - aika useasti päällä oli kaikki mahdollinen maskeineen ja balaklavoineen, jolloin mikään osa ihosta ei jäänyt ulkoilmaan ja tuntui siltä kuin olisi ollut avaruudessa jossain astronauttipuvussa. Tuntui omalaatuiselta, että tuulen tunti puskevana voimana joka vaikutti tasapainoon, mutta ettei sen luomaa viilennystä tuntenut mitenkään.

Tietty ainoa jota sää ei haitannut, oli paikalliset Kiirunat, nuo harvat arktiset linnut jotka viihtyvät kylmillä ja tuulisilla asuinalueilla ympäri vuoden. Kiirunoita oli aika hankala spotata talvella, koska niillä on yllään aika puhtaanvalkoinen talviasu, mutta niiden ääntely havahdutti spottailemaan niitä aika ajoin.

Lumivyöryjä, ankkureita, varmistusta ja kaatuilua

Jokaisena päivänä oli joku tietty juttu mitä harjoiteltiin siinä samalla kun käveltiin pitkin poikin aluetta. Ensimmäisenä päivänä heiteltiin itseämme alas lumista vuorenrinnettä oikeastaan kaikin mahdollisin päin ja vauhdein ja yritettiin pysäyttää nopeutuva liuku jäähakulla jarruttaen. Hommaa tehtiin niin kauan, että osaan tuon unissaankin, mutta niinhän se pitää ollakin. Toisaalta, kun miettii millä vauhdeilla vähän jyrkemmiltä pätkiltä tullaan alas, niin varmasti se todennäköisyys jarrutuksen onnistumiselle on vähän niin ja näin - varsinkin jos lumi on todella jäistä.

Seuraavina päivänä tehtiin erilaisia lumiankkureita; hevosenkenkä, jossa jäähakulla kaivettiin ojennetun käden kaarella tarpeeksi syvä kolo mihin köyden sai laitettua ja ihmisen pystyi varmistamaan ylös tai alas. Tai sitten pelkkä jäähakku mikä kaivettiin lumen sisään sivuttain. Tai samainen jäähakku joka lyötiin kengän viereen kahvaa myöten lumeen ja köysi laitettiin kiertämään hakun ja nilkan välistä, jolloin kitka loi siihen tarpeeksi jarrua. Ja vaikka mitä muuta.

Sitten tsekkailtiin eri lumitilanteita, katsottiin Cairngormsin ranger basella lumivyöryvaroituksia ja käytiin paikan päällä katsomassa miten eri tavoin lumi pakkaantuu rinteeseen ja miten ja mistä lumivyöryt syntyvät - omissa kontrolloiduissa kokeissa pistettiin omat pienet lumivyöryt käyntiin ja katsottiin miten lumen kerrosrakenne vaikutti vyöryn syntyyn. Tämäkin oli varsin kattava päivä ja sai kyllä katsomaan lumirinteitä aivan eri tavalla.

Yksi tapa hoitaa varmistus lumella

Yksi tapa hoitaa varmistus lumella

Toinen tähti oikealta ja suoraan aamunnousuun

Muutamaa päivää myöhemmin alettiin tsekkaamaan suunnistusta talviolosuhteissa - porukan muut tyypit oli kohtalaisen kokeneita suunnistajia, moni oli käynyt kaikenlaisia brittihenkisiä treenisettejä, mm. Duke of Edinburghin palkinto-ohjelman minkä yhteydessä britit voi hankkia erilaisia taitoja, joita sitten testataan ja sen pohjalta palkitaan - tarpeeksi suoritettuja rasteja ja DOE:n palkinto odottaa!

Kunnon talviolosuhteissa tehty suunnistus, varsinkin kun oikeastaan ainoa mitä voit tsekata on maaston muodot, on yllättäen aika hankalaa! Varsinkin kun samankorkuista nyppylää on vähän siellä sun täällä, sitä on todella hankala speksata, että tarkalleen minkä mökkylöiden välissä sitä oikein ollaan.

Varsinainen testi tehtiin kun päätettiin, että noustaanpa tuohon Cairngormsin tasangolle ja tehdään siellä eri suuntiin muutamia harjoitteita. Tasanko on ihan oiva paikka harjoitella, koska maastonmuodot on aika selvät - yhdessä suunnassa odottaa tiputus suoraan takaisin laaksoon (todennäköisesti reunan ylittävän lumikorniisin läpi) ja toisessa suunnassa alasviettävää tasankoa. Ajatus kuulosti hienolta, koska olisihan se mukava vähän nähdä sitä Cairngormsin kuuluisaa tasankoa talvisin!

John kapuaa ylös Fiacaill Coire an t-Sneadchalle - Näkyvyys oli tässä vaiheessa jo aika huono

John kapuaa ylös Fiacaill Coire an t-Sneadchalle - Näkyvyys oli tässä vaiheessa jo aika huono

Kamojen välppäystä rinteessä

Kamojen välppäystä rinteessä

Cairngormsin tasanko

Tasangolle noustessa keli yltyi aika rajuksi - käytännössä päälle iski täysi whiteout, jolloin oli oikeastaan ihan sama katsoiko ylös vai alas, koska ilma näytti tasaisen valkoiselta ja oli mahdoton erottaa mihin tai mille korkeudelle oli jalkaansa laittamalla. Tuntui siis pitkälti samalta kun kävelisit portaita alaspäin silmät kiinni.

Ainoa tapa saada jotain tilantajua oli katsoa niitä muutamaa juuri ja juuri erottuvaa pientä kivenharjannetta, jonka reunat tuuli oli onnistunut pitämään vapaana lumesta ja sille päästyään ottaa uutta suuntimaa seuraavaan kiveen, joka toivottavasti näkyi. Muussa tapauksessa silmä kompassiin ja askellusta kunnes jotain maamerkkiä tulisi vastaan. Tiesin, että meikäläisen askeleella suurinpiirtein 72 askelta on 100 metriä, joten senkin pohjalta oli kohtalaisen varma mennä. Monella oli kompassissa kiinni lanka, missä oli helmiä ja näiden pohjalta laskettiin jokainen kymmenes askel.

Kompassin ja kartan kanssa sai olla tarkkana ja takana tulevat kaverit avautuivat pieneen muodostelmaan taakse, jolloin muodostettiin V-kirjain. Johdin porukkaa V:n kärjessä ja takana tulevat tyypit tuplatsekkasivat suuntaa, koska vaarana oli mennä liian lähelle tasangon reunaa ja tippua laaksoon huonoin seurauksin.

Tasangolta löytyi yksi iso kivi minkä taakse pääsi tuulelta suojaan ja sitä oli hyvä käyttää edes jonkinlaisena maamerkkinä kun suunnistusharjoituksia tehtiin. Oli jännä huomata kuinka paljon hajontaa sitä saa sivutuulessa aikaan kun ei ole oikein minkäänlaista kohdistuspistettä minkä mukaan kulkisi tarkkaan.

Keli Cairngormsin tasangolla oli hilpeä!

Keli Cairngormsin tasangolla oli hilpeä!

Chalamain Gap

Tasangolla paukuttelu oli jännää ja oli hienoa kokea kunnon whiteout. Ymmärrys suunnistustaidoista tuollaisissa tilanteissa kasvoi paljon ja oli myös hieno nähdä miten omat kamat pelasi moisessa ja missä mahdollisesti kannattaisi parantaa. Mitään merkittävää ei tältä osin jäänyt mieleen, joten aika hyvin onnistuin kuvittelemaan miten itsensä kandee vaatettaa.

Ainoa ikuisesti hankala puoli näissä on hanskat, varsinkin jos huonossa kelissä joutuu käsittelemään köysiä tms. Mulla oli mukana neljä paria hanskoja, sellaisia jotka ajan kanssa joka tapauksessa kastuivat, mutta sitten ne vaan viskattiin taskuun ja uutta kehiin. Toinen tapa on, että pitää kaksi hyvää paria mukanaan ja vaihtelee niitä vähän väliä, samalla kun toinen pari kuivuu jossain kropan lähellä. Tässä tapauksessa kumpikaan pari ei saa kastua kunnolla, koska muuten homma ei toimi.

Seuraavaksi päiväksi tasangolle oli luvattu aivan helvetillistä säätä, joten katsottiin parhaaksi jäädä reilusti alemmas. Päätettiin suunnistaa Chalamain rotkoon, joka on paikka hiihtokeskuksesta 2.5 kilsaa länteen. Lunta ei tällä tasolla kamalasti ollut, mutta tuulta oli sitäkin enemmän - niin paljon, että se riepotteli meitä kuin räsynukkeja ja oli laskeuduttava parin kukkulan väliin suojaan.

Chalamain Gapilla oli silläkin vähän huonoa karmaa - vaikkei rotko ollut kuin noin 10 metriä syvä ja jokusen sataa metriä pitkä, oli siellä tapahtunut aika paha onnettomuus pari vuotta aikaisemmin, missä jokunen armeijan suunnistaja oli hautautunut odottamattomassa lumivyöryssä kyseiseen rotkoon. Meillä lumitilanne oli selvästi rennompi, mutta suunnistaessa rotkonläpi tuuli kävi koko ajan pahemmaksi, mikä teki porukan pienikokoisimpien etenemisestä aika hankalaa, jonka myötä päätettiin kääntyä takaisin.

Takaa tuulee niin paljon, että on vaan parempi istua perseelleen, levähtää hetki ja nauttia maisemista.

Takaa tuulee niin paljon, että on vaan parempi istua perseelleen, levähtää hetki ja nauttia maisemista.

Cairngormsilla oli aikaa pysähtyä katselemaan luontoa.

Kotiinpaluu

Kaikki reissut loppuu aikanaan ja niin tämäkin. Cairngormsilla vietetty viikko oli huikea - sää oli välillä sen verran villiä, että sitä oikeasti rakasti joka ikistä vaatekappaletta mikä päällä oli ja sanonnan "cotton kills" -merkityksen pystyi kuvittelemaan kun vaan mielessään vaihtoi sen merinokerraston puuvillaan ja funtsi, ettei se paita kuivuisikaan.

Tämän kotiinpaluun myötä alkoi myös pyörät pyörimään takaisin suomeen muuttoon liittyen, mutta vaikka näistäkin hetkistä on jokunen vuosi aikaa, palaa mieli aina Cairngormsin villiin talveen. Huikeita seutuja, joista brittien kannattaa nauttia kun kerta voivat!

Chalamain Pass tuolla jossain.

Chalamain Pass tuolla jossain.

Paluu kohti Cairngormsin hiihtokeskusta - alamäkeen on hyvä mennä ja eteen aukeava lumeton skotlanti on surrealistinen näky.

Paluu kohti Cairngormsin hiihtokeskusta - alamäkeen on hyvä mennä ja eteen aukeava lumeton skotlanti on surrealistinen näky.

Itse reissusta löytyy vielä seuraava pätkä, joka kattaa aika hyvin kaikki mitä tehtiin.