Amphitheatre Buttress, Snowdonia

Eräs kesäinen toukokuu kuului taas Snowdonian kutsu. Englannissa asuessa tuo pohjois-walesin timanttinen alue muodostui yhdeksi rakkaimmista paikoistani, se sellainen mesta mistä huomaa haaveilevansa miltei joka viikko.

Pohjois-walesissa historian siipien havina on miltei joka puolella - Pen y Gwrydin hotellissa, joka sijaitsee Llanberisin eteläpuolella, on raapustettu ruokailuhuoneen kattoon vuoden '53 Everestin ja '55 Kangchengjungan huiputtajien nimet; Hillary, Norgay, Hunt, Brown jne. kuten myös Odell vuoden '24 yrkästä, sekä Bonington myöhemmistä tempauksistaan.

Joka puolelta löytyy ensi-nousuja, jotka tehtiin alkeellisilla kamoilla ja sitä vaan ihmettelee, miten jengi uskalsi. No minä ja pari brittituttua kilisteli menemään kohti Amphitheatre Buttressia, joka sai ensinousunsa niinkin aikaisessa vaiheessa kuin 1905. Mikään vaikea pätkähän tuo ei ole, mutta sitäkin upeampi ja legendaarisempi - oikeastaan sellainen kunnon grand day out mitä vain monen köydenmitan trädittely on parhaimmillaan.

Parkkipaikan löytää hyvin Gwern Gof Isafin leirintäalueelta, joka näkyy tuolla alhaalla. Lähestymiseen saakin varata sen pari tuntia...

Parkkipaikan löytää hyvin Gwern Gof Isafin leirintäalueelta, joka näkyy tuolla alhaalla. Lähestymiseen saakin varata sen pari tuntia...

Lähestyminen

Auto kandee jättää Gwern Gof Isafin leirintäalueelle, tai oikeastaan siihen parkkiin ihan tien vieressä ja sen jälkeen etsiä isäntä ja lyödä sille pari puntaa kouraan. Reitille pääsy taas lienee miltei yhtä legendaarinen kuin reitti itse. Asfaltoitu, pitkä ylämäki jonka varrella lampaat ihmettelee, että ketähän nämä spedet on.  Tuo lähestyminen kannattaa oikeasti ottaa huomioon, koska et oikeasti halua kantaa mukana yhtään enempää tavaraa mitä tarvitset. Kun luulet, että ylämäki loppui, se jatkuu edelleen kunnes pidemmällä tasaisella pätkällä näet sen kapean polun, joka nousee Craig Yr Ysfan harjalle ja on vielä tujumpaa nousua kuin aiempi pätkä.

Kamat oli tietty pakattu jo aiempana iltana, mutta aamulla kamamäärää katsoessa oli tehtävä valintoja. Kiipeilykengät jätin hostellille, aiemmasta kokemuksesta tiesin, että Amphitheatre menee kyllä lähestymiskengillä ja pienellä rohkeudella. Myös pari isompaa piissiä jätin kotiin koska reitti on kyllä helposti varmistettavissa ja ne paikat mihin ei piissiä mene voi vaan kiivetä yli ja unohtaa :)

Tässä vaiheessa sitä aina funtsii, että pitäisköhän sinne rotkoon laskeutua, mutta ajatus köysien laittelusta ja prusikoinnista sen sijaan, että vaan kävelee alas tuntuu kovin kaukaiselta.

Tässä vaiheessa sitä aina funtsii, että pitäisköhän sinne rotkoon laskeutua, mutta ajatus köysien laittelusta ja prusikoinnista sen sijaan, että vaan kävelee alas tuntuu kovin kaukaiselta.

Oikeastaan koko reitin veemäisin vaihe on se, kun Craig Yr Ysfan harjanteelle tupsahtaa. Nimittäin se lähestyminen jatkuu vielä noin 30 minuuttia, mutta tällä kertaa perhanan jyrkkää alamäkeä harjanteelta reitin alun varteen. Ei ole väärin sanoa, että laskeutuminen on julmetusti vaikeampaa kuin itse reitin kiipeäminen - vahingossa yksi vähänkin ilmavampi kompastuminen ja sitä rinnettä kynnetään sata metriä. Vanha sanonta siitä, että ollaan skarppina myös reitin ulkopuolella pitää hyvin paikkansa.

Vaihtoehtoja tässä lähestymisessä olisi teoriassa kolmekin:

Alasmennessä havaittiin aurinkoa vasten harvinainen Walesin Vuoristoapina.

  1. Laskeutuu köysillä harjanteelta Buttressin ja Pinnacle Wallin väliseen rotkoon, josta kävelymatka reitin alkuun on lyhyempi, vaikkakin aika kivikkoisempi. Taannoin katselin kun joku ei-kiipeilijä kaatuili tätä rotkoa pitkin alaspäin jotenkin vältellen niitä isoja murikoita.
     
  2. Sen sijaan, että ylipäätään lähestyy etelästä, tuleekin pohjoisesta Tal-y-Bontin suunnalta ja vaikka leiriytyy alhaalla - meinaa tietty sitä, että huiputuksen jälkeen on tultava takaisin alas, mutta ainakin lähestyminen on helppo
     
  3. Tai sitten se ainoa oikeaoppinen, eli suoraan etelästä parin tunnin lähestyminen ylämäkeen, Craig Yr Ysfan harjalle ja siitä alas, nilkkoja murtamatta, kaatumatta naamalleen ja vierimättä alas.

Kolmosoptiolla yritettiin lukea sitten rinnettä ja päästä mahdollisimman lähelle reitin alkua - tämä tuli vedettyä jo pari vuotta aiemminkin, mutta se spesifinen, näkymätön polku suoraan reitin juurelle on vielä löytämättä ja usein maastonmuoto meinaa, että sitä tulee mentyä pykälän liian alas, mistä on sitten taas kavuttava ylös.

Joka tapauksessa, jos pääset suoraan köyden päähän reitille saapuessasi, olet todennäköisesti tarpeeksi lämmitellyt. Jalat on myös todennäköisesti niin hapoilla, että kiipeilemään ei ehkä ihan heti kannata lähteä. Aiempi historia osoitti sen mitä nytkin tapahtui, eli noin klo 10 aamulla reitillä oli kaksi seuruetta, joista yksi oli juuri lähdössä. Aiempina vuosina on ollut sama tilanne.

Varmistaminen on tosi kivaa. Jos lähestyessä menee liian alas, saa kammeta noita kivenlohkareita pitkin takaisin ylös - se on ihan helvetin kivaa!

Varmistaminen on tosi kivaa. Jos lähestyessä menee liian alas, saa kammeta noita kivenlohkareita pitkin takaisin ylös - se on ihan helvetin kivaa!

Sinne vaan

Itse kiipeilyhän on taas todella hauskaa - kaltsi on tosi antoisaa ryoliittia halkeamineen ja pikku poketteineen ja listoineen - ei mitenkään vaikeaa, mutta sellasta perinteistä brittiträdiä jossa meno on mukavaa, reittiä saa etsiä ihan omien tahtotilojensa mukaan ja voi nauttia ihan antaumuksella yhdestä klassisimmista reiteistä Walesissa.

Mitä korkeammalle menee, sen paremmaksi näkymät kasvaa ja nättinä päivänä katselet Irlanninmerta Angleseyn yli ja sen merellä pyöriviä tuulivoimaloita. Ylempänä reitillä, juuri ennen kruksikulmaa tulee todella leppoinen standi missä onkin hyvä ihastella pohjois-walesin luontoa ja katsella pilvien varjoja, jotka soljuu rennosti koko laakson halki.

Rento pikku terassi kruksipitchin edustalla - kruksissa tötöily meinaa lähinnä tonttiin tulemista samantien, mutta on aika epätodennäköistä. Takana ylhäällä Pinnacle Wall.

Rento pikku terassi kruksipitchin edustalla - kruksissa tötöily meinaa lähinnä tonttiin tulemista samantien, mutta on aika epätodennäköistä. Takana ylhäällä Pinnacle Wall.

Varmistuksia reitti syö sisäänsä ihan niin paljon kun jaksaa laittaa, mikä siis meinaa ettei niitä kannata ihan älyttömästi kylvää, koska 10 KP:n reitillä se kamojen viljely ja poistaminen lisää itseasiassa yllättävän paljon aikaa reitin kokonaiskestoon.

Ankkurit saa pomminvarmaksi ja koko hoidon voi vetää yhdellä köydellä (tosin tässä tapauksessa mentiin parilla kun ryhmässä oli kolme tyyppiä), tosin tässä tapauksessa kandee olla jotain hajua siitä mihin pysähtyy sitä ankkuria pistämään.

Parin vuoden takaiselta reissulta tulee mieleen yksi parivaljakko joista liidaja oli jo lähtenyt matkaa ja katselin ständillä kun tämän varmistajalla oli noin 5 metriä köyttä jäljellä ja sekin valui pikkuhiljaa ylöspäin. Pari huutoa ei auttanut mitään, joten kun köyttä oli pari metriä jäljellä olikin aika purkaa ankkuri ja lähteä simulina perään - kävi ilmi, että kaveri oli poikennut siihen buttressin länsiseinälle ja poikannut sitä kautta ylös - mikä on sinänsä ihan kunnioitettava teko, että tämä normaalisti VDiff-reitti ottaa käänteen sinne E2 tienoille kyseisellä seinällä.

Parhaat camut vauhdissa

Parhaat camut vauhdissa

No mutta kuitenkin, piisseistähän tämä reitti ei siis jää kiinni. Jollain .5 ja .75 camuilla pärjää hyvin, mutta ihan yhtä paljon voi viljellä normaalia ja offset-kiilaa + slingillä varustetut heksat on hyvää pataa kun painavat aika vähän ja ovat niin monikäyttöisiä - niin kauan kunhan se kilinä ei haittaa.

Kaikenmaailman köysitaitoja

Aikanaan juuri tämä reitti opetti, että on ihan hyvä osata ne kiipeilyn perussolmut ja pari muutakin. Taidan jossain vaiheessa heittää sen opastuksen yhden käden Munter- ja clove hitcheihin, nimittäin Amphitheaterin ekalla keikalla jossain kutospitchin kohdalla oli todettava, että se ATC oli kyllä jossain vaiheessa mukana, mutta ei ole enää.

Tässä vaiheessa tietty kiipeilykaveri ei tiennyt asiasta mitään ja olisi varmaan päässyt pitchin ylös varmistamattakin (mutta tästä ei varmaan kukaan halua olla tietoinen kiivetessään), mutta onneksi munter hitch oli tiedossa ja varmistelin kaverin ylös yhden biinerin kanssa. En olisi tätä tiennyt, ellen olisi hartaasti opetellut miten nuo pari kiipeilyn oleellisinta solmua tehdään yhdellä kädellä.

Gendarmen varjossa

Se klassisin pätkä Amphitheatre Buttressia on tietenkin ne pilarit siellä ylimmällä sektorilla. Ne voi helposti ohittaakin ja varmaan vielä siten, ettei tajua niiden olevan siinä. Silti, kaikkien tulisi käydä poseeraamassa pilarin päällä, koska se on niin huikeaa.

Pilareiden jälkeen loppupätkä on aika iisiä menoa - ylhäällä on pari aika julmetunkokoista irrallista lohkaretta joiden kohdalla vähän pelkään, että joku saattaa tyhmyyspäissään luottaa niihin kiivetessään ylös - se jälki olisi aika karua. Löin itse punaisen camun irtonaisen lohkareen halkeamaan ja huikkasin alas, että sen voi kerätä, mutta kiveen ei saa koskea. Kivestä kuuluva ontto kopina on yksi uhkaavampia mitä vastaan on tullut.

ooohhhh shatteganaaa matsumatihiraaaaSHOOOOO
— Simuloitu japanilaisturistista pääsevä ääni
Stan kyntää nurmea ylös kuin vain engelsmanni osaa. Tätä ne ei kerro yläköysikurssilla!

Stan kyntää nurmea ylös kuin vain engelsmanni osaa. Tätä ne ei kerro yläköysikurssilla!

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Amphitheatre Buttressin loppu on oikeastaan aika sopiva - matkaa on taitettu kuitenkin joku 300 nousumetriä ja matkalla on nähty kaikenlaista. Ylätasanteella on vähän huonolaisesti fiksua ankkuria, mutta siellä on yksi halkeama mihin menee Wild Countryn sininen Rockcentric sisään kuin hanska käteen. Luonto synnytti sen halkeaman sitä heksaa varten.

Yleensä se varsinainen putkahdus huipulle tapahtuu jo silloin kun aurinko on vähän laskusuunnassa (riippuen monelta reitille on päässyt, meidän tapauksessa klo 11 -> klo 18) ja tällä kertaa meitä odotti joku 10 japanilaisturistin lauma, joka päästi tyypillisiä japanilaisturistiääniä "ooohhhh shatteganaaa matsumatihiraaaaSHOOOOO" kameran sulkijoiden napsutellessa menemään.

Tämä johtuu pitkälti siitä, että tässä Carnedd Llewelynin huippuharjanteen ympärillä on muutama muukin harjanne (kuten Amphitheatre Buttressiin kuuluva Craig Yr Ysfa) ja yhdessä ne muodostavat aika mukavan puolen päivän patikointireissun noin neljän huipun välillä. Jos haluaa pykälän enemmän omaa rauhaa niiltä Tryfania, Snowdonia ja Glyderiä kyntäviltä porukoilta niin tämä hieman etäisempi ja eforttia vaativampi Llewelynin muodostelma on aina hyvä kohde.

Possemme japanilaisturistien poistuttua

Possemme japanilaisturistien poistuttua

Tryfanin hainevä näkyy hienosti laskevassa auringossa Craig yr Ysfan harjanteelta käsin.

Tryfanin hainevä näkyy hienosti laskevassa auringossa Craig yr Ysfan harjanteelta käsin.

Loppukaneetti

Amphitheatre Buttress on niitä reittejä, jolle olisin valmis lähtemään koska tahansa. Olisin valmis viemään sinne about kenet tahansa, koska siihen oikeastaan kulminoituu kaikki mitä hienossa grand day out -trädäilyssä on keskeisessä roolissa.

Tuo varsinainen huiputuksen kliimaksi ja hienojen näkymien katselu voi jäädä toissijaiseksi johtuen Pohjois-walesin arvaamattomasta säästä, tällä reissulla näkymiä oli koko ajan, mutta aiemmalla keikalla pilvet iski sisään jo vikan KP:n kohdalla ja meno oli aika sumuista.

Alasmeno on rentoa - se on samaa polkua kuin ylös tullessakin, mutta tuntuu aivan huikealta koska löytyy vielä joku lihasryhmä, mikä ei ole ihan päreinä. Ajatus siitä, että pääsee autoon ja siitä sitten hostelliin ja suihkun kautta pubiin tuntuu aivan taivaalliselta - varsinkin kun Capel Curigin Bryn Tyrch Innissä on aivan helvetin hyvät safkat ja suurinpiirtein ensimmäinen asia mitä kenenkään tulisi Capel Curigissa tehdä, on että varaa jokaiselle illalle pöydät.

Pohjois-walesin kiipeilyt, pubien oluet ja safkat tuolla on sitä luokkaa, että mun on todella vaikea olla rankkaamatta sitä pois Top-3 kokemuksista missä koko päivä aamusta iltaan on tuntunut aivan sikahuikealta.

Pohjois-walesissa on kiivettävää aivan pirusti. Siellä on käveltävää aivan pirusti. Brittikiipeilyllä on ihan huikea historia. Jokaisen pitäisi käydä siellä.

 

Alasmeno samaa tietä kun tultiin on hyvää dekompressiota hyvälle päivälle - parkkipaikalla odottaa auto, automatkan päässä pubi ja pubissa olut ja hyvä ruoka!

Alasmeno samaa tietä kun tultiin on hyvää dekompressiota hyvälle päivälle - parkkipaikalla odottaa auto, automatkan päässä pubi ja pubissa olut ja hyvä ruoka!

Alla löytyy videodokumentaatiota reissusta, mikä kannattaa tsekata Vimeon puolella niin sen näkee vähän isompana: